Kehorauha tilana, taitona ja tavoitteena – Pohdintoja ja pedagogisia valintoja
Kirjoittaja: Pauliina Latva
Kehorauhasta on käyty viime vuosina avoimempaa julkista keskustelua esittävien taiteiden
kentällä. Tämä artikkeli jatkaa huhtikuussa Liitos -lehdessä aloitettua pohdintaa
kehorauhasta erityisesti tanssin ja sirkuksen kentillä.
Olen toiminut tanssinkentällä moninaisesti niin tanssijana, tanssinopettajana, koreografina
sekä fysioterapeuttina. Tarkastelen aihetta omista ammattirooleistani sekä taustoistani
käsin. Artikkelissa kutsun lukijoita pohtimaan, miten voimme rakentaa turvallisempia, rohkeampia
ja kannattelevia tiloja, joissa yksilö voi tulla näkyväksi omana itsenään, kehoineen,
tarpeineen ja rajoineen. Kehorauhan edistäminen on hyvin laaja ja monisyinen ilmiö.
Tässä artikkelissa tarkastelen opettajuutta, kehollisuutta sekä vallan dynamiikkaa
kehorauhan näkökulmasta sekä käytännön kautta: miten sanat, kieli ja rakenteet voivat
joko olla tukemassa tai rikkomassa yksilön kokemusta itsestään.
Kehorauhan taustalla
Kehorauha ja turvallisemman tilan periaatteet kulkevat rinnakkain. Yhä useampi tanssi- ja
sirkusalan toimija on laatinut toiminnalleen turvallisemman tilan periaatteet, joiden
tavoitteena on yhdenvertaisuuden edistäminen sekä syrjinnän ehkäisy. Kehorauhan ja
turvallisemman tilan toteutuminen turvataan myös laissa (Yhdenvertaisuuslaki 2014).
Kehorauhan toteutuminen vaatii kuitenkin enemmän kuin pelkät toimintaohjeet. Voimme
mielen tasolla tiedostaa asioita, mutta jos emme kehollista, tartu kokemuksiin sekä
tarkastele omia kehorauhaa rikkovia toimintamallejamme, emme edistä kehorauhan
toteutumista, vaan saatamme tiedostamatta ajautua jopa vahvistamaan niitä. Tämä
tarkoittaa jokaisen oman kehosuhteensa, ennakkokäsitystensä sekä alan normien
syvemmän tarkastelun. Tanssinopettajan positiossa pysähdyn usein kysymään: mitä
opetan, kun opetan tanssia? Kenelle opetukseni on suunnattu? Millaiset tarinat, kehot ja
kokemukset saavat tilaa? Kenen ääni jää herkästi kuulematta?
Ihmisten kanssa työskennellessäni tulen jatkuvasti kohdakkain omien ennakkokäsitysteni
ja tulkintojeni kanssa. Valitsemani ammattiroolit ohjaavat oman ihmiskäsitykseni sekä
todellisuuskäsitykseni jatkuvaan tarkasteluun. Samanaikaisesti, jokaisen ihmisen ollessa
oma ainutlaatuinen yksilönsä, tulee kohdattua erilaisia oppimistyylejä, tapoja sekä
mieltymyksiä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta niin ovat myös tilanteet sekä ympäristöt.
Käsitteet muuttuvat ajassa, jolloin käytetyn kielen merkitys korostuu.
Tanssinopettajan ja fysioterapeutin positioissa kannan väistämättä valtaa. Samalla
kyseiset roolit tuovat valtavan vastuun. Pedagogisen toiminnan ja terapiasuhteen
rakentamisen taustalla minulla on tavoite dialogisuudesta sekä turvallisen tilan luomisesta.
Kyseiset tavoitteet ovat tekijöitä, jotka ohjaavat toimintaani, mutta niihin ei välttämättä
koskaan voi täydellisesti päästä. Koen tavoitteiden olevan tärkeitä ohjaavia tekijöitä kohti
yhdenvertaisempaa ja turvallisempaa taidekenttää, jota haluan olla rakentamassa.
Turvallisempi, rohkea, kannatteleva tila
Turvallisen tilan käsite on aina subjektiivinen, sillä turvallisuus koetaan aina jokaisen
ihmisen omista lähtökohdista ja aiemmista kokemuksista käsin. Tarkoituksena on turvata
jokaiselle ihmiselle vapaus olla oma itsensä, ilmaista itseään omalla tavallaan sekä
osallistua täysipainoisesti kaikkeen toimintaan. Turvallisen tilan toteutuminen edellyttää
myös, että turvattomuudelle on tilaa. Se tarkoittaa, että on tilaa olla väärässä ja tehdä
virheitä. Tilassa saa olla ja toimintaan osallistua keskeneräisenä. Ei tarvitse olla valmis,
vaan riittää että kokeilet, uskallat ja rohkenet yrittää.
Täysin turvallista tilaa on mahdotonta luoda, jonka vuoksi puhumme turvallisemman
tilasta. Viime aikoina rinnalle on nostettu myös muita käsitteitä, kuten rohkea tila (brave
space) ja kannatteleva tila (supportive space). Ajattelen, että rohkea tila tukee yksilöiden
toimijuutta esimerkiksi puuttumaan epäasialliseen käytökseen ja luo enemmän tilaa myös
turvattomuudelle olla läsnä. Rohkea tila kannustaa rohkeuteen ja toimijuuteen. Se
edellyttää myös kykyä olla haavoittuvainen tilassa ja luottamusta toimia pelosta huolimatta.
Kannatteleva tila korostaa yhteisön vastuuta. Yksilö on kannateltu, vaikka kaatuisi tai
tekisikin virheitä.
Tarvitaan paljon rohkeutta ajatella toisin kuin enemmistö ja kannustaa muita
tarkastelemaan asioita uudella vaihtoehtoisella tavalla. Tämän kaltaista rohkeutta tulisi
opettaa eri kasvatuksen aloilla, kuten kouluissa. (Lonka, 2020.) Tämä on kiteytynyt myös
oman opettajuuteni ytimeen. Haluan kasvattaa sekä tukea työlläni rohkeita toisiaan
kannustavia oppijoita, jotka uskaltavat kysyä ja kyseenalaistaa. Niin ikään ajattelen, että jo
ihan olemisen tavallani, olemalla oma itseni, voin toimia esimerkkinä muille siinä, että
heillä on lupa olla oma itsensä juuri sellaisena kuin he ovat.
Moninainen kehonkuva: kohti joustavuutta ja hyväksyntää
Se, miten katson itseäni, heijastuu myös siihen, miten katson muita. Kehorauhaa
edistävän kulttuurin muutoksen takana on suhde omaan kehoon eli omaan itseen. Se
miten puhumme itsestämme säteilee myös ympärillemme muihin ihmisiin. Joustamaton ja
armoton kehopuhe kumuloituu, jos sille annetaan tilaa. Tämän vuoksi on tärkeää tiedostaa
miten omaa kehoa katsoo ja miten siitä puhuu. On myös merkityksellistä hahmottaa
kehonkuvan muodostumisen monimuotoisuus sekä muuntautuvuus.
Kehonkuva on muuntautuva, moninainen ja subjektiivinen käsitys omasta kehosta.
Kehonkuvan kokonaisuus voidaan jakaa neljään eri osa-alueeseen: tunnepitoinen
(affective), kognitiivinen (cognitive), havainnollinen (perceptual) ja käytökseen perustuva
(behavioral). Havainnollinen kehonkuva kertoo siitä, miten oma keho nähdään itse. Se ei
siis välttämättä ole linjassa sen kanssa miltä oikeasti näytämme. Tunnepitoinen ja
kognitiivinen kehokuva kuvastaa sitä, minkälaisia tunteita sekä ajatuksia oma keho meissä
herättää. Se voi olla linkittyneenä esimerkiksi iloon tai inhoon, mutta useimmiten tunne
tiivistyy tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen omasta kehostamme, painosta tai tietystä
kehonosasta. Käytökseen perustuva kehonkuva kuvastaa tapoja ja käyttäytymismalleja,
joilla kohtelemme kehoa. Se tuo näkyväksi kuuntelemmeko ja kunnioitammeko sitä.
(NDCE, 2022.)
Kehonkuvan ymmärtämisen helpottumiseksi kehonkuvaa kuvataan usein joko positiivisena
tai negatiivisena. Kyseinen jaottelu ei kerro kuitenkaan toistensa vastakohdista.
Positiivinen kehonkuva kuvastaa yksilön joustavaa suhtautumista omaan kehoon. Siihen
liittyy oman kehon kunnioittaminen, arvostaminen ja hyväksyminen silloinkin, kun ei pidä
omasta ulkonäöstään. Kehon toiminnot sekä sen tarjoamat mahdollisuudet nähdään
arvokkaina. Negatiivisessa kehonkuvassa korostuu yksilön joustamaton suhtautuminen
omaan kehoon. Lisäksi ympäristöstä tehdään havaintoja, jotka vahvistavat negatiivista
kokemusta. Näin ollen kehon ulkonäköön keskittyminen korostuu sen sijaan, että
keskittyisi minäpystyvyyteen, toimijuuteen sekä eri toimintojen tuomiin kokemuksiin sekä
tunteisiin. (Niemelä, ym. 2025.)
Sanat rakentavat todellisuutta
Opettajan roolissa on mahdollisuus rikkoa tai rakentaa kehorauhaa sanavalintojen ja
kielen kautta. Ohjauksella voidaan vaikuttaa yksilöiden kehonkuviin heikentävästi,
neutraalisti tai tukevasti. Ensimmäinen kohtaaminen on aina merkityksellinen, sillä
jokainen tulee tilaan omien ennakkokäsitysten ja kokemusten kanssa. On mahdoton tietää
minkälaisia tiedostettuja ja tiedostamattomia uskomuksia sekä ajatuksia eri kokoisista
kehoista, diagnooseista, liikunnasta ja terveydestä jokainen tuo tilaan. Kohtaamisissa ei
ole kyse vain sanoista, vaan ihmiset aistivat myös tauot, hiljaisuuden sekä kehonkielen.
Niiden avulla aistitaan ovatko sanat totta, voinko luottaa tähän tilaan?
Ryhmätilanteissa koen tärkeäksi aistia tilaa ja muuttaa suunnitelmaa sen mukaan, mitä
havaitsen tarpeelliseksi ryhmän kannalta. Hyvin usein aloitan tunnin teemasta riippumatta
jonkinlaisella kehon kuunteluharjoitteella, jossa on mukana hengitys. Toisin sanoen aloitan
harjoituksella, jolla voin tietoisesti auttaa jokaista vahvistamaan omaa sisäisen turvan
kokemusta hermoston säätelyn kautta. Sisäisen turvan vahvistuessa yksilön omat rajat
vahvistuvat ja niistä on helpompi pitää kiinni. Tämä edesauttaa myös jaetun tilan luomista,
kun jokainen yksilö saa tukea ja vahvistusta siihen, että he voivansa vaikuttaa omiin
rajoihinsa. Harjoituksen jälkeen tilassa on usein läsnäoleva tunnelma, myös oma kehoni
pehmenee. Monesti jaettu tila avautuu, kun aluksi on annettu lupa ja tilaa jokaiselle ihan
vaan olla ihan vaan sellaisena kuin on. Lisäksi hyödynnän harjoitteita, joissa huomio
ohjataan kehon ulkopuolelle mielikuvien avulla. Mielikuvat ohjaavat irrottautumaan
suorittavasta mekaanisesta tavasta liikkua ja liikuttaa eri kehonosia. Samalla ne
mahdollistavat huomion suuntaamisen kehon toiminnallisuuteen ja liikkeen eri
variaatioihin.
Myös se, miten voin opettajana heijastuu kaikkeen mitä teen. Jos tarkoituksena on auttaa
rohkeita oppilaita valtauttavalla tavalla, se vaatii opettajan sitoutumista ensisijaisesti oman
hyvinvointinsa edistämiseen sekä prosessiin, joka mahdollistaa itseksi tuleminen (hooks,
2007).
Oman kehon kuunteleminen taitona
Monesti meitä ohjataan kuuntelemaan kehoamme. Mitä jos kehopuhe ei olekaan
joustavaa? Tällöin itsen kuunteleminen voi tuntua ahdistavalta ja teennäiseltä. Usein
sanoitan opettaessani, että on ensisijaista, että opit kuuntelemaan omaa kehoasi. Se on
taito siinä missä mikä tahansa muu taito. Ohjaan tunnin aluksi jokaista pysähtymään oman
kehon äärelle arvottamatta, muuttamatta mitään. Myös hengitys voi olla kontrollin säätelijä.
Sanoitan myös, ettei ole yhtä oikeaa tapaa hengittää.
Tanssi- ja sirkusartistit ovat herkkiä kuuntelemaan omaa kehoaan. Moni ammattilainen
sanoittaakin, että heidän "kipukynnys on korkea", jolloin se saattaa olla ristiriidassa oman
kehon kuuntelemisen kanssa. Usein tanssi- ja sirkusartistit ovat tottuneet epämukavuuden
tunteeseen sekä kivun kanssa tekemiseen, jolloin oman kehon lempeä kuuntelu ja kehon
äärelle pysähtyminen voi olla haastavaa. Sen johdosta myös omien tarpeiden
tunnistaminen sekä niihin tarttuminen voi hankaloitua.
Kuten opettajana on mahdoton sataprosenttisen varmasti tietää, miltä turvallinen tila
tuntuu, ei voi myöskään täysin tietää, miltä jokin harjoite tai liike voi yksilöstä tuntua.
Jokaisella on vastuu omasta kehostaan ja monesti kannustankin yksilöitä modifioimaan
tarvittaessa liikkeitä, jotta ne tuntuvat heistä, heidän kehossaan hyvältä. Toisaalta
ohjaaminen voi kohdistua myös siihen, että yksilö tunnistaa eron siinä, mikä on kipua ja
mikä on epämukavuuden tunnetta. Jokainen on oman kehonsa asiantuntija; ei
tanssinopettaja, fysioterapeutti tai lääkäri. Olemme vastuussa tilan turvallisuudesta
yhdessä ja yksin.
Kehonkuvaa ravitseva korjaava kokemus
Käsitellessäni kehonkuvia tässä artikkelissa olen havainnoinut samalla myös omaa
kehosuhdettani. Kirjoittaessani tätä artikkelia oma polveni kipeytyy. Tunnistan oireen ja
luotan siihen, että se paranee, kunhan annan sille aikaa ja kevennän hieman rasitusta.
Kehoni on herkkä kertomaan minulle erilaisin viestein, kun on aika hidastaa tai jos
kehonhuolto on jäänyt syystä tai toisesta vähemmälle. Tällä kertaa polvikipu ei kuitenkaan
poistu, vaan se pitkittyy ja yhtäkkiä kävely on vaivalloista. Tiedän, että minulla on pian
kauan odotettu esitys, joten kohdistan energiani seuraavat päivät polveeni ja sen
ympäröiviin kudoksiin.
Polvi tuntuu esityspäivänä paremmalta, henkisesti tunnen itseni epävarmaksi.
Valmistaudun esitykseen tavallisesti; herättelen kehoa, syön, käyn suihkussa, meikkaan,
pakkaan tavarat ja lähden esityspaikalle. Kuitenkin rappukäytävässä huomaan kivun
tunteen iskevän polveeni, joka rappusella. Kuulen intuitioni sanovan, että olisi parempi
jäädä kotiin, mutta päätän lyhentää askelta ja jatkaa matkaa esityspaikalle. Tiedän, että
kyseessä on pehmytkudosvaiva, polvessa ei ole mitään rikki. Ehkä hyvällä lämmittelyllä
saan itseni esityskuntoon. Lämmittelyn jälkeen huomaan, etten pysty enää ojentamaan
polvea täysojennukseen. Polvi tuntuu jähmeältä. Lopulta teen päätöksen, etten esiinny
tänään. Kyyneleet virtaavat pitkin poskiani. Harmitus on suuri ja ajatukset ristiriitaiset.
Monesti myös tällaisissa tilanteissa syyllistävä ajatus hiipii luokseni: "Sinun olisi pitänyt
tietää paremmin, ennakoida, olethan fysioterapeutti."
Projektin koollekutsuja tulee luokseni ja halaa minua: "Jos susta ei tunnu hyvältä sun
kehossa, silloin ei kannata esiintyä". Hänen ymmärrys ja myötätunto tuntuivat niin hyviltä
tilanteessa, jossa olen haavoittuvainen ja surullinen. Minulla oli tilaa luottaa itseeni ja
tehdä täysivaltainen päätös itse kuunnellen oman kehoni hyvinvointia, omaa kehoani.
Kokemus tuntui korjaavalta kokemukselta kaikille niille tapauksille, joissa olen niellyt
kyyneleeni ja mennyt lavalle kaikesta huolimatta. Koen, että suru ei koskenut kyseistä
tapausta, vaan minulla oli turvallinen ympäristö, jossa kohdata syvempi trauma kehossani,
joka on koostunut aiemmista ikävistä kokemuksista.
Unelmointia kehorauhan äärellä
Unelmoin tiloista ja työryhmistä esittävän taiteen kentillä, joissa tuetaan sekä kannustetaan
siihen, että jokainen voi tuntea enemmän sallivuutta omaa kallisarvoista kehoa kohtaan.
Unelmoin ajankäytön normeista, joissa ensikohtaamiselle annetaan aikaa ja tilaa, jotta
syvemmälle yhteydelle voi avautua vähitellen, luonnollisella tavalla. Unelmoin teoksista,
joissa näkyy eri kokoisia, eri näköisiä ja eri ikäisiä tanssi- ja sirkustaiteen ammattilaisia.
Opettaminen tapahtuu ennen kaikkea jatkuvana dialogina – ei vain muiden oppijoiden
kanssa, vaan myös itseni kanssa. Joustavuus, tilannekohtaisuus ja herkkyys ovat
keskeisiä. Tehtävät, joita suunnittelen, voivat toimia yhdelle oppijalle vapauttavina, toiselle
ahdistavina. Tämän ymmärtäminen haastaa minut olemaan luova myös pedagogina: miten
rakennan oppimisen ympäristöjä, jotka tukevat erilaisten oppijoiden vahvuuksia?
Moninainen taideopetus ei ole valmis malli, vaan jatkuvasti muotoutuva, elävä prosessi. Ja
juuri siksi se on myös niin inspiroiva.
Artikkelissa käytetyt lähteet:
hooks, bell (2007). Vapauttava kasvatus. Kääntäjä Jyrki Vainonen. Helsinki:
Kansanvalistusseura.
Lonka, Kirsti (2020). Oivaltava oppiminen [E-kirja]. Viitattu 12.05.2025. Saatavilla:
https://www.ellibslibrary.com/fi/book/9789511391173
National Eating Disorders Collaboration: Body Image (2022) Viitattu 20.5.2025
https://nedc.com.au/eating-disorders/eating-disorders-explained/body-image
Niemelä Tiina, Sipola Susanna, Haapakangas Maiju, Heiskanen Marika & Tuiskunen
Marika (2025) Turvallinen terapiasuhde ja kehonkuva - syömishäiriöoireisten fysioterapian
kulmakivet. Fysioterapia -lehti 3/2025, 38-42.
Yhdenvertaisuuslaki 2014/1325, 1§. Verkkojulkaisu.
https://finlex.fi/eli?uri=https://data.finlex.fi/eli/sd/2014/1325/ajantasa/2024-12-19/fin Viitattu
20.5.2025
Muut lähteet:
Arcelus Jon, Witcomb Gemma L., Mitchell Alex (2013) Prevalence of eating disorders
amongst dancers: a systemic review and meta-analysis. doi: 10.1002/erv.2271
Lappeteläisen Mari (2022) Jokaisella keholla on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi. AMK-
opinnäytetyö. Savonia Ammattikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-
2022121127847
Meskanen, Katarina & Strenglell Heidi (2019) Rakas Keho. Jyväskylä: Tuuma.
Pauliina Latva
Pauliina Latva on tanssitaiteilija ja pedagogi, jota kiinnostavat aidot kohtaamiset sekä tilojen luominen ja fasilitoiminen erilaisille ihmisille ja kokemuksille. Häntä inspiroi liikkeen monipuolisuus ja tanssin vieminen uusiin ympäristöihin.Tanssin opettaminen on ollut keskeinen ja merkityksellinen osa hänen taiteilijuuttaan jo pitkään. Hän on toiminut yli 15 vuoden ajan pidettynä tanssinopettajana. Ohjaustyössään hänelle on tärkeää luoda tasavertainen oppimisympäristö, jossa on tilaa kokeilla, tutkia ja tuntea. Hän rohkaisee jokaista liikkumaan omaa kehoa kuunnellen ja hyödyntää työssään laaja-alaista osaamistaan.Pauliina on työskennellyt tanssijana ja koreografina erilaisissa teoksissa ja tuotannoissa myös kansainvälisesti. Hän on koulutukseltaan fysioterapeutti ja joogaopettaja, ja täydentää parhaillaan osaamistaan tanssipedagogiikan maisteriopinnoissa Teatterikorkeakoulussa.
Kuva: Anni Inkeri Vuorinen